Kun aamupuuro kiehuu ylitse

Eilen silmiini osui blogikirjoitus Liikkunnasta tuli kamalaa pakkopullaa, todella osuva kirjoitus ja todella tuttuja tuntemuksia oli kirjoituksessa. Ainahan sitä sanotaan että liikunta auttaa stressiin, liikunta auttaa kaikkeen mutta ei se aina ole se ratkaisu. Johan Urho Kaleva Kekkonenkin sanoi että kaikki syyt jotka estävät sinua liikkumasta ovat tekosyitä ja paskat joskus sitä vaan ei ole mahdollisuutta liikkua. Jos oma pääkoppa alkaa taistelemaan sinua vastaan eikä kuuntele enää muun kropan viestejä niin silloin kaikki liikunta on turhaa ja silloin kaikki syyt jotka estävät sinua lepäämästä ovat tekosyitä.

Olen juossut ylämäkeä viiltävä kipu akillesjänteessä ja jatkanut kiristäen vähän vielä lisää vauhtia toivoen että akillesjänne katkeisi. Kuulostaako terveeltä, no ei kuulosta ja sitä se ei todellakaan ollut. Mutta siinä vaiheessa olin niin väsynyt henkisesti ja varmaan myös fyysisesti että yritin saada fyysistä kipua liikunnasta niin että henkinen kipu häviäisi. Takana oli isäni kuolema, äidin rintasyöpä, isäpuolen aivoverenvuodosta johtuva invalisoituminen, omat YT-neuvottelut, arkipäivien yksinhuoltajuus kun mies eri paikkakunnalla, työpaineet , lasten harrastusrumba, joukkueenjohtajuus...tulikohan siinä kaikki! Ja en tajunnut olevani väsynyt, en nukkunut öisin ja liikuin päästäkseni pakoon väsymystä. Olin suoraan sanoen hirveä, en yhtään ihmettele että kaverit kaikkosivat ympäriltä. Sairastin joka vuosi kaksi flunssaa jotka kestivät kuukaudesta kahteen. Enkä myöntänyt kenellekään olevani väsynyt, minulle olisi voinut antaa Oscarin näyttelijän taidoistani. Kävin työterveyslääkärillä useasti mutta sielläkään kukaan ei tajunnut mikä on ongelma, koska en sitä sanonut ääneen. Huusin äänettömästi apua mutta kukaan ei apuhuutoani tajunnut! Enhän minä mitään apua tarvitse, en ole koskaan tarvinnut enkä tarvitse...Ensimmäinen joka minulle suoraan sanoin asiat oli oma esimieheni, iso kiitos hänelle siitä! Vaikka ensin suutuinkin asiasta...

Nyt jälkikäteen ajatellen en ymmärrä miten jaksoin tuon ajan ja parantuminen alkoi vasta vuosi sitten kun myönsi itselleni olevani väsynyt. Olin jaksamisen äärirajoilla 3 vuotta, romahdus tapahtui vuosi sitten keväällä. Tuon jälkeen olen tehnyt matkan itseeni ja opetellut lepäämään, se on muuten opettavainen ja vaikea retki. Hain lääkäristä apua järkyttävään yöhikoiluun mutta en tajunnut että sekin johtui ylirasitustilastani. Nukuin huonosti, liikunta oli pakkopullaa, söin herkkuja, hikoilin yöllä lakanat litimäriksi, heräsin aamulla viideltä, sain paniikkikohtauksia, olin jatkuvasti kipeä, rentouduin juomalla punaviiniä lasin tai kaksi illassa, olin kireä kuin viulun kieli, poltin välini moneen ihmiseen, suoritin suoritin ja suoritin...Ainoastaan lomareissuilla Keski-Euroopassa oman perheen kanssa rentouduin!

Nyt kun toipuminen alkaa olemaan paremmalla mallilla niin on helpompi elää. Olen oppinut että siinä vaiheessa kun kropaa huutaa lepoa ja pääkoppa huutaa lenkille, on parempi pitää pakkolepo. Olen opetellut relaamaan, ei ole maailmanloppu vaikka syönkin jonain päivänä herkkuja. Viimeisen vuoden ajan olen kieltäynyt alkoholista ja herkuista, se on ollut minulle sopiva tapa opetella takaisin normaaliin elämään. Olen opetellut nauttimaan liikunnasta, välillä huomaan että elämä meinaa kääntyä takaisin ylirasitustilan puolelle tai siis matka ylirasitustilaan meinaa alkaa mutta onneksi tunnistan hälytysmerkit nyt ajoissa. Viimeinen vuosi on ollut aikamoinen polku kohti eheämpää itseäni, olen opetellut nauttimaan elämän rakaa, olen opetellut mindfulnessia, olen opetellut olemaan itseni kanssa :) 

Oman tilani takia olen myös huomannut että osa ns ystävistä onkin puukottanut selkääni ja aiheuttanut lisää pahaa. En halua elämääni ihmisiä jotka aiheuttavat minulle pahaa mieltä kun tarvitsen olkapäätä, en halua elämääni ihmisiä jotka antavat olkapään johon itkeä mutta puukottavat selkään kun lähdet pois. Olen huomannut että minulla on maailman paras perhe joka tukee minua kunhan annan heille tilaisuuden, olen huomannut että lapseni ovat maailman ihanimmat jotka osaavat myös tukea äitiä ja heiltä saakin nykyään palautetta kun homma meinaa läikkyä yli <3 olen saanut matkan varrella tukea myös vierailta ihmisiltä, kiitos siitä!

Voimabiisini pahimpina päivinä

Lasten kanssa Ranskan Ympäriajoissa eli pyöräilyä tien penkalta...

Meidän perheen yksi intohimo on ollut käydä paikan päällä katsomassa yksi tai useampi etappi Ranskan ympäriajoa ja siis tietty vuorilla. Tasamaa etapit on sitten olleet sellaisia kivoja välipaloja joko ennen tai jälkeen sen itse etapin :) Joinakin vuosina ollaan käyty katsomassa parikin vuorietappia. Tässä tekstissä teen matkan historiaan ja vastauksia niille jotka miettivät voiko lasten kanssa lähteä kisaa katsomaan. Paikan päälle voi mennä jopa teini-ikäisen (lue pahassa murrosiässä olevan) tytön kanssa, tytön joka siinä vaiheessa elämää vihasi eniten maailmassa hiihtoa ja pyöräilyä...

meidän teini kannustaa kilpailijoita

Vuorietapille meno tapahtuu jo heti aamusta vaikka pyöräilijät tulevatkin vasta iltapäivällä. On mietittävä tarkkaan mihin auto, jos sillä mennään koska vuorelta purkautuminen voi kestää (siitäkin on kokemusta). Andorassa ajoimme tietä alas välillä kolme autoa rinnakkain ja matkavauhti oli alle 10 km/h. Alpe d'Huezilla olimme (muka) miettineet tarkkaan miten toimimme ja jäimme siitä huolimatta ruuhkaan jossa seisoimme 2 tuntia eli huumoria ja pitkää pinnaa tarvitaan. Mutta toisaalta maisemat ovat niin upeat...

maisema Galibier-vuorelta laaksoon

Evästä pitää olla ja paljon, lisäksi tarvitaan vaatetusta koska vuorilla keli voi muuttua nopeastikin. Kävelyä tulee yleensä paljon joten hyvät kengät, myös sille teinille joka haluaa lähteä varvassandaaleissa :) Reppuun voi sitten ottaa mukaan toiset kevyemmät kengät. Mutta aika ei käy pitkäksi vaikka sillä koko päivä ollaankin, on katseltavaa ja koettavaa. Ihmisiä valuu pitkin aamua ja päivää ylös-ala rinnettä, autoja menee yleensä vain ylöspäin. Pari tuntia ennen, kuin pyöräilijät tulevat, tulee mainoskaravaani (20 km pitkä karavaani, 160 koristeltua autoa, kestää about 45 minuuttia). Jostain luin että osa katsojista tulee vain tuon karavaanin takia, sieltä heitellään ilmaistavaraa katsojille (paitoja, lippiksiä, avaimenperiä, karkkia yms). Ja niistä tapellaan, olen nähnyt kun n 70 vuotias mummo syöksyy ilmaisen avaimenperän perässä niin että lentää mahalleen maahan, aikuinen nainen vie lapsen kädestä jonkun ilmaistavaran...

karavaanin yksi autoista

minä heiluttelemassa mainoskaravaanille

Ja tämän jälkeen taas odotellaan ja odotellaan joten pientä puuhastelua pitää olla mukana lapsilla! Mutta tuo päivä on aina ikimuistoinen. Nykyään meidän ohjelmaan kuuluu myös edellisen yön reissu vuorelle maalaamaan tiehen sitä maailman kauneinta lippua, joka vuosi sen lipun koko on kasvanut ja maali kestävää. Eli Suomen lippu pysyy siinä maantiessä ainakin vuoden ellei kaksi :)

Vuosi 2009

Eka kerta Ranskan Ympäriajoissa oli vuonna 2009, Linus oli tuolloin 8 vuotias ja Rebekka 11 vuotias. Vietimme ensin viikon Nizza-Monaco seutuvilla ihan kaupunkilomaillen, sieltä siirryimme Alpe Huezin kautta Etelä-Ranskaan Pezenasiin. Kävimme katsomassa joukkueaika-ajon sekä Adgessa pääsimme lähdön tallialueelle, jossa kävimme Jussi Veikkasen juttusilla. Minä tietysti lähdin myön bongaamaan Lance Amstrogia :) Tuo päivä oli ikimuistoinen, Jussi kantoi tuolloin pallopaitaa joten päivä oli historiallinen siinäkin mielessä. Etelä-Ranskasta siirryimme varsinaiselle vuorietapille Andorraan (suosittelen tuota pientä maata kaikille, ihana paikka). Maali sijaitsi vuoren päällä ja alas laskiessa (kisa oli siis ohitse tuolloin) Jussi pysähtyi juttelemaan vielä meidän kanssamme. Hauskaa tuossa päivässä oli myös se kun pääjoukon keskeltä kuului kannustushuuto myös meille katsojille eli Charly Wegelius huusi "hyvä Suomi". 

Linus, Jussi Veikkanen ja Rebekka

Lance Armstrong

minä ja Linus odottamassa ilmaiskrääsää

lapsukaiset vuorella

Vuosi 2010

Oli vähän erilainen reissu, lähdimme Suomesta asuntoautolla kohti Keski-Eurooppaan ja matkalla otimme kaveriperheen kyytiin Münchenin lentokentältä. Perheen miehet ajoivat ensin oman kisansa Trans Alp kisassa (Trans Alp) eli ensin huolsimme viikon verran omia miehiä tuossa kisassa ja sen jälkeen lomailua ammattilaisia katsellen :)

Vuorietapiksi olimme valinneet Morzine-Avoriazin, ihan mielettömän upea paikka muuten! Tarkoituksena oli aluksi että olisimme majoittuneet asuntoautolla tien varteen ja kokeilleet senkin mutta suunnitelmat muuttuivat kun Rebekka sairastui. Kun neidissä on kuumetta 40C niin päätimme varata huoneen hotellista vuoren päältä. Perheen miehet siis menivät katsomaan kisaa reitin varrelle ja me naiset jäimme hotellihuoneeseen kisaa seuraamaan, aluksi seurasimme telkkarista ja kun maali sijaitsi parvekkeen alapuolella niin näimme sen sitten livenä. Jotenkin oli outo fiilis katsoa telkkarista kuvaa ja olla itse siinä livenä paikalla :)

Seuraavana päivänä sitten ajoimme autolla rinteen alas ja katsoimme sieltä kisaa, loisto päivä kun Lance Armstron heitti tyhjän juomapullon juuri meidän kohdalle ja minä sain sen...Kiitos reissuseurasta Linnun perhe :)

Linus odottaa ajajia

ihmismuuri

Jouni otti minun mielikseni kuvan Lancesta

Morzine-Avoriaz

Jouni ja Piru

Vuosi 2011

Teimme pikaisen viikon reissun vain ja ainoastaan katsomaan Tour de Francea. Lento Geneveen ja autolla vielä samana iltana Alpe d'Huezille jossa perillä olimme myöhään illalla. Onneksi kaverit olivat jo paikalla ja ruoka odotti valmiina perillä. Seuraavana aamuna aikainen lähtö kohti Col du Galibieria (korkeus 2645m) eli piti varustautua kaikilla mahdollisilla vaatteilla koska edellisenä päivänä huipulla oli satanut lunta. Meidän onneksi päivä oli aurinkoinen mutta tuulinen eli pärjäsi ihan normipitkähihaisvaatteilla! Me Rebekan kanssa mentiin vuokra-autolla jonkin matkaa ja sitten pyörillä loput, miehet menivät toisen porukan vuokra-autolla ja lehdistökortilla melkein perille asti :) etapin jälkeen Linus 10v halusi vielä ajaa legendaarisen Alpe d'Huezin nousun (pituus 13,8 km ja 21 serpentiinimutkaa), kannustus matkan varrella oli ollut ihan mieletön koska seuraavan päivän etappia varten tien vierukset olivat täynnä ihmisiä. Varsinkin hollantilaismutka (Hollantilaismutka Alpe d'Huez 2011) oli kannustanut ja hurrannut pikkunousijalle. Huezin päälle päästyään alkoi kuin tilauksesta ilotulitus

Seuraavana päivänä olikin sitten odotettu Huezin etappi :) Pojat kävivät yöllä maalaamassa tiehen Suomen lipun joka näkyi vielä kahden vuoden päästäkin himmeänä...Kiitos seurasta tällä reissulla kuuluu Tumpille, Kapolle ja A-V:lle :)

Col du 'Galibier ja ihmismassa

Dumbomies, Penomies ja Paparazzi

Rebekka ja Linus Alpe d'Huezin kylässä

Meidän leiri Col du Galibierillä

Vuosi 2012

Alla oli jo muutaman viikon lomailu Ranskassa ja muutama kisa Jounilla joten me muut olimme huoltaneet miestä tien varressa. Tuona vuonna vuorossa oli Col de la Croix de Fer (korkeus 2067m), majoituimme lähikylään josta siirryimme autolla lehdistökortin avulla vuoren huipulle. Oli hieno fiilis kun poliisi siirsi ihmiset ja esteet meidän tieltä että saimme auton parkkiin, sama tapahtui kun poistuimme :) Oli vähän vip-olo...

Meidän Linuksen kummisetä oli poikansa kanssa matkassa mukana. Pojathan keksivät hurjasti tekemistä vuorella, he pelasivat korttia, heittelivät kiviä rinnettä alas (piti jo kieltää kun ihmisiä kulki siellä) ja uittivat purossa puukeppejä. Päivän aikana näimme myös haukan, vuoristokauriin poikasineen sekä murmeleita :) Miehet kävivät edellisenä yönä maalaamassa Suomen liput tiehen ja minä jäin hotellille lasten kanssa. Kiitos seurasta Tumppi ja Kalle

Pojat pelaa korttia vuoren rinteellä

Maailman kaunein lippu tiessä

 Maisemista ei voi valittaa

 Tie kohti Croix de la Feriä

Pojat ojensivat ajajille lehtiä joita ajajat laittoivat paidan alle laskuun

Vuosi 2013

Meidän viides vuosi katsomassa Tour de Francea, olimme jälleen Alpe d'Huezilla yhdessä kaveriperheemme Kukkosten kanssa (Mervi, Mika ja teini-ikäinen tytär Janina). Tänä vuonna ajajat nousivat nousun samana päivänä kaksi kertaa huh huh. Päivä oli muutenkin erilainen koska ensimmäisen kerran olimme katsomassa kisaa sateisessa kelissä ja kaiken lisäksi Jounilla oli pieni mahatauti päällä. No kaikesta huolimatta miehet nousivat pyörillä Huezille, me naiset menimme autolla. Kävelymatkaa etapille tuli kuitenkin useampi kilometri, onneksi sademassa ei ihan voimalla ollut päällä. Hyvin päivä meni rinteessä vaikka mukana oli kaksi pahassa murrosiässä olevaa tyttölasta :) Jounikin löysi aina jonkun vessan kun kiire tuli! Seuraavana päivänä ajajat menivätkin ihan mökin vierestä eli pääsimme vielä fiilistelemään kisaa uudestaan.

Kolmannen kerran menimme sitten lähenne Annecy-järveä ja kirimaaliin. Kukkosille reissu oli ihan ensimmäinen Keski-Eurooppaan ja Touria katsomaan, valitettavasti saimme kuumeen tarttumaan heihin ja reissua suunnitellaan uudestaan :) eli kiitos seurasta Mika, Mervi ja Janina

miehet maalamassa Suomen lippua tiehen

leiripaikka, vastapäätä oli kivoja Italialaispoikia. viihdyttivät meitä koko päivän

Linus kannustaa idoliaan Peter Sagania, jälkimmäinen polkija

Annecy-järven lähellä kirimaalissa

vuosi 2015
Olimme jälleen Alpe d'Huezin juurella Rochetaillee lomakylässä majoittumassa, josta käsin kävimme katsomassa kolme etappia. Ensimmäinen meni ihan siitä mökin vierestä, joten käppäilimme pienen matkan padolle. Toinen etappi oli Croix Ferillä, johon me naiset menimme autolla ja miehet sekä Vilhelmiina pyörillä. Kilometrejä pyörällä ylämäkeen tuli pyöräiljöille noin 30 kilometriä. Alaspäin tulo olikin mielenkiintoista autolla kun ajetaan letkassa ja molemmin puolin menee pyöräilijöitä ohitse, serpparitietä tietysti.
Viimeinen ja pääetappi oli sitten taas Alpe d'Huez johon suunnistimme autojen kanssa edellisyönä maalaamaan Suomen lippuja. Stoppi tuli tietysti heti alhaalla kun poliisi ei enää päästänyt nousemaan tietä vaikka kaikkemme yritimme, oli muuten aikamoiset selostukset käytössä. No onneksi tiesimme kiertotien ja sitä kautta pääsimme ylös. Eikä se Alpe d'Huez pettänyt tänäkään vuonna. On se vaan etappien kuningas.

Voitte kuvitella kun tänä vuonna seuraan Ranskan Ympäriajoa kokonaan kotisohvalta niin on vähän ikävä fiilis. Onneksi Eurosportilla on mielettömän hyvät selostajat eli isä ja poika Selin. Suosittelen jokaista joskus kuuntelemaan ja katsomaan edes yhden etapin telkkarista, nuo miehet ovat ihan mielettömiä :)

Huolto pelaa tai toimii tai jotain...

Otsikko siis kertoo kaiken huollosta, siis minun toiminnasta kisojen aikana. Olipa kyseessä pojan kisat/peli tai miehen kisat niin minun mahani toimii. Tiedättekö sen kun oikeesti on vaan pakko juosta vessaan kun jännitys vääntään mahan ylösalaisin ja sit vielä päälle kierros karusellissa...Se on minun mahani, minun oma rakas jännitysmahani! Ei kai minun omasta mahasta pitänyt kirjoittaa mutta se nyt vaan tuli mieleeni ensimmäisenä huoltohommista :)

Olen ollut huoltamassa/juottamassa miestäni hiihto-, marathon- ja pyöräkisoissa. Enkä oikein osaa sanoa mikä niistä on pahin, jokaisessa on omat huonot ja hyvät puolensa. Juoksussa tietysti tullaan hitaimmalla vauhdilla eli siinä mielessä helppoa ja pyöräilyssä taas vauhti on nopein. Hiihdossa taas lumi ja pakkanen aiheuttavat omat onglemansa, muistan yhden kisan lapissa kun startti tapahtui niin minä juoksin hiihtäjiä vastaan kun piti päästä vessaan. Jouni vähän ihmeissään katseli että mihin ihmeeseen tuo menee ja taisi huutaakin että mihin sä meet! Pitkillä matkoilla, joissa reitti ei kierrä pientä rinkiä, ongelmana on se että löydät oikein huoltopaikan pienen huoltotien päästä...Ja oma lukunsa on se miten yritetään pitää juomat lämpiminä -20 C pakkasessa!

Muistan HCM:stä yhdeltä vuodelta kun lähdin huoltamaan miestäni pyörällä, sovimme että poljen koko matkan pienen matkan perässä. Hän kun juoksi noin 2h 45min 2h 35min aikoja niin ruuhkaa ei ollut niin paljon. No kuitenkin 500 metriä startin jälkeen jouduin vastatusten poliisin kanssa joka kielsi menemästä pyörällä kisareitille, sanoin vain että joo joo ja lähdin pyörällä juoksijoiden perään. Kisan loppukilometreillä jouduin taas nokakkain kahden poliisin kanssa joista toinen huusi minulle että pyöräilijä pois juoksijoiden seasta. Perään kuului sitten toisen poliisin tokaisu: ei tuo nainen mitään usko ihan turha huutaa :)

Pyöräkisat ovatkin sitten ihan oma maailmansa, ehkä näistä lajeista se haastavin mutta silti ihanin. Suomessa huoltoalueet kisoissa on määrätty hyvin tarkkaan ja isoimmissa kisoissa, esim Porvoossa, oman huoltopaikan saaminen on kyynärpäätaktiikkaa. Pyöräilijät tulevat isossa porukassa huoltopaikan ohitse ja yrittävät löytää oman huoltajansa kymmenien huoltajien joukosta. Siinä sitten yrittää toivoa että oikea pullo menee oikealle pyöräilijälle, onneksi vain harvat yrittävät ottaa vierailta huoltajilta pulloja (niitäkin kyllä on). Tärkeintä huoltajuudessa on tekstiilit eli kilpailijan kanssa sovittava mitä on päällä! Meillä toimii keltainen tähtisadeajojen t-paita ja turkoosi pyörälylippis...Ja parasta huoltopaikalla on joka kisassa pohdinta siitä että milloin saa huoltaa ja milloin ei, kilpailuohjeita luetaan ja väännetään. Vielä kun tietäisi millä kierroksella pyörälijät ovat :)

2014 Porvoon Ajot huoltopaikka

2007 Kälviä SM-kisat huolto tylsistyy

Oma lukunsa ovatkin sitten ulkomaan pyöräkisat, ne yleensä ovat kuntoajoja siinä mielessä että huoltopaikkoja ei ole määrätty. Mutta ongelma siellä meidän huoltajien kannalta on se että kisareitit on suljettu autoilijoilta, mikä tietysi on kilpailijoille hyvä. Olen kiistellyt Ranskassa poliisin kanssa siitä päästääkö hän minut ja lapset huoltamaan reitin varteen, yhden kanssa vääntö meni siihen pisteeseen että lopulta tämä poliisiherra löi automme konepeltiin nyrkillä :) siinä vaiheessa minä jo huusin suomeksi ja hän ranskaksi minulle, lapset tuumas takapenkiltä että äiti pitäiskö sun uskoa jo! Mutta yleensä kaikki menee ihan hyvin ja huoltohommat ovat odottelua sekä jännittämistä :)

2010 Linus 9v huoltaa isää oikea oppisesti

2010 Trans Alp rouvat odottavat miehiään huoltoon

2008 Rebekka 9v ja Linus 7v odottavat isää huoltopaikalle

Meidän Perhe Treenaa

Aloitin uudestaan kirjoittamaan blogia, kesti hetken ennen kuin löysin sopivan otsikon blogilleni. Mitä mieltä olette tuosta nimestä? Voi olla että se vielä muuttuu matkan varrella mutta nyt se on tuo...

Kerronpa vähän itsestäni ja perheestäni. Olen siis äiti joka pitää itsestään huolta liikunnalla ja terveellisellä elämällä. Olen niitä äitejä joista joku olisi tehnyt ilmoituksen sosiaalityöntekijöille ja mitä pahinta mieheni on samanlainen eli meidän lapset ovat olleet mukana kuntosalilla, lenkeillä, kuntokeskuksen lapsiparkissa, siis ihan kaikkialla. Nuorimmainen oli 2kk kun vein hänet ekaa kertaa kuntokeskuksen lapsiparkkiin hoitoon siskonsa kanssa kun itse menin jumppaan. Mieheni kävi kuntosalilla lasten kanssa kun he olivat 2v ja 4v, asiasta oli sovittu kuntosalin omistajan kanssa eli he saivat mennä sinne silloin kun salilla muuten oli hiljaista. Useasti joutuivat kääntymään ovelta takaisin kotiin! Olemme mieheni kanssa joutuneet tekemään läpsystä vaihtoja että pääsisimme molemmat treenaamaan. 

Omaan lajikirjooni kuuluu maantiepyöräily, maastopyöräily, cross fit, saliharjoittelu, juoksu, hiihto eli ihan kaikki ja monipuolisesti. Mieheni lajina on maantiepyöräily kilpailumielessä, tällähetkellä on kisareissussa Keski-Euroopassa. Poikamme 13v kilpailee maantiepyöräilyssä ja talvisin pelaa jääkiekkoa, joka on hänen ykköslajinsa. Tyttäremme 16v kilpaili cheerleadingissä monta vuotta mutta lopetti viime vuonna ja nyt pitää itsestään huolta juoksemalla ja jumppaamalla. Yksi asia joka näyttää yhdistävän meitä kaikkia on intohimo porrasjuoksuun, olemmekohan vähän outo perhe :)

Minulla alkoi nyt vuosiin ensimmäinen ajan jakso jolloin en ole minkäänlaisessa vastuutehtävässä seuratoiminnassa, on jotenkin helpottunut olo! Olen toiminut vuosien ajan eri tehtävissä: naisvoimistelijoiden hallituksessa puheenjohtajana ja rahastonhoitajana, lisäksi myös ohjasin jumppia. Jalkapallossa joukkueenjohtajana ja cheerleadingissä joukkueenjohtajana. Jääkiekkoseurassa rahastonhoitajana sekä hallituksen jäsenenä, on tullut perustettua jopa uusi jääkiekkoseura tänne Jyvässeudulle. Viimeiset kaksi vuotta toimin jääkiekkkojoukkueen joukkueenjohtajana. Nyt olen äiti joka kannustaa ja huoltaa vain omaa lapsiaan.

Ajattelin myös välillä kirjoittaa siitä mitä on kilpailevan miehen vaimo. Mieheni on siis ollut kilpaurheilija oman työnsä ohella koko seurustelumme ja avioliittomme ajan. Ensin oli hiihto joka vaihtui marathonjuoksemiseen josta siirtyi maantiepyöräilyyn. Välillä myös kiipeily ja jäätikkövaellus oli ohjelmassa. Päätöissä mieheni on pelastajana eli palomiesambulanssinkuljettaja.

Tässä vähän siis pohjustusta minun elämästäni, matkan varrella tulee varmasti vielä lisää koska rakastan puhua itsestäni ja kokemuksistani. Kirjoitan myös varmasti paljon matkustamisesta koska se on perheemme intohimo. Olemme reissun päällä aina kun vain rahaa löytyy, itse asiassa tämä kesä on ensimmäinen kesä vuosiin kun olemme Suomessa koko kesän. Paitsi siis mieheni joka lähti kisareissulle...