Ootko lomalla vai lomalla?

Ollaan miehen kanssa kahdestaan lomalla, viimeksi oltu varmaan kymmenen vuotta sitten. Kyllä me lomailtu on paljon, välillä ollaan oltu kolme kertaa vuodessa ulkomailla ja pitkiäkin pätkiä ollaan oltu. Meillä on aina ollut lapset mukana, on vaan tykätty olla perheellä reissussa. Nytkin ois lähdetty perheen kanssa mutta tytär aloitti lukion eikä halua olla viikkoakaan pois sieltä joten päätimme jättää molemmat lapset kotiin.

Ja mitäs me on tehty lomalla, no me on pyöräily ja lenkkeilty. Ihanaa kun ei ole kiire lenkiltä mihinkään, tulee sitten kun siltä tuntuu. Lenkin jälkeen syömään ja loppu päivä lepoa altaalla. Eikä olla muuten tapeltu kertaakaan, hauskaa on ollut! Kerran vähän äkkäilin kun lenkki oli vienyt voimat ja vielä oli matkaa hotellille :)

Mutta olen miettinyt erilaisia lomailijatyyppejä, on ollut aikaa seurailla hotellin muita asukkeja (ja nyt puhun vain kotimaisista lomailijoista). Yksi seurue (kaksi miestä ja yksi nainen) saapui hotellille aivan tuhannen kännissä ja sama tila jatkui seuraavat kaksi päivää. Jännitin vain sitä kun kolmantena päivänä puhuivat auton vuokrauksesta, onneksi eivät vuokranneet!

Hotellilla asuu myös mummo (ikää taitaa olla 86v). Käy joka aamu uimassa ennen aamupalaa, pirteä kuin peipponen. Yksin matkassa mutta juttelee kaikkien kansaa. Toivon olevani yhtä hyvässä kunnossa tuossa iässä. On reissannut elämänsä aikana paljon ja reissaa edelleen, arkkurahat on kuulemma säästössä. Tuo on juuri oikea asenne elämään :) respect!

Hotellissa on myös pariskunta maalta, siis tiedätte tyypin: tennissukat, vyölaukku ja värikkäät vaatteet. Ihan hauska mies ja kova puhumaan, vaimo hymyilee vieressä.

Lisäksi on myös lapsiperheitä, onneksi ns. kunnollisia eli aikuiset eivät lärvejä vedä! 

Ja sitten ollaan me miehen kanssa, aamupalalla heti kasilta kaikkien saksalaiseläkeläisten kanssa. Pyörälenkille viimeistään kympiltä ja takaisin siten että kerkeää päiväruualle, loppupäivä palauttelua altaalla. Illalla ruoka ja ajoissa nukkumaan, ei jaksa edes minidiscoon asti ravintolassa istua (pitäisi varmaan ehdottaa jos aloittaisivat vähän aikaisemmin). 

Miksi maali ei synny?

En muista milloin eka kerran törmäsin netin ihmeellisessä maailmassa naiseen nimeltä Minna Marsh ja miksi ihastuin, siis en silleen ihastunut mutta ajatuksiin tykästyin :) Minna on mentaalivalmentaja ja julkaissut juuri kirjan nimeltä "Miksi maali ei synny?" Kirjassa käydään todella hyvin esimerkein ja upeiden harjoitteiden avulla lävitse jääkiekkoilijoiden jumitilanteita, siis henkisen puolen jumeja!

Itse odotin kirjaa kuin kuuta nousevaa enkä ole pettynyt, suosittelen jokaista lukemaan kirjan vaikka ei välittäisi jääkiekosta pätkääkään. Itse halusin kirjan lukea kahdesta syystä. Ensimmäinen on tietysti oman itseni takia, en ole jääkiekkoilija mutta olen ihminen joka haluaa kehittää itseään sekä ihmisenä että esimiehenä. Molempiin osa-alueisiin kirjasta saa paljon apua kunhan osaa soveltaa oppeja kaukalon ulkopuolelle. Toinen syy on poikani joka pelaa jääkiekkoa, hän on vielä pienijunnu (13v) mutta mielestäni jo tuossa iässä henkistä valmennusta tarvitaan. Taidot saa valmentajaa joukkueen valmentaja mutta minä pystyn äitinä rakentamaan ja vahvistamaan poikani henkistäpuolta. Ja kolmas syy onkin molemmat lapseni, haluan kirjasta löytää apua heidän kasvattamiseen, heidän itsetuntonsa vahvistamiseen sekä auttaa heitä kasvamaan tasapainoiksi ihmisiksi. Eli tuosta Minnan kirjasta on moneen, ei vain aikuisen ammattijääkiekkoilijan henkisen jumitilan poistamiseen!

Kirjan nimi voisikin olla:

Miksi elämä ei suju?

Miksi pyörä ei kulje?

Miksi työt ei maistu?

Miksi juoksu ei kulje?

Miksi puntti ei nouse?

Jne jne jne

Suosittelen siis lukemaan, todella hyviä ajatuksia ja harjoituksia! Huippukiekkoilijoiden sitaatit hyviä.

Elämä on jääkiekko-ottelu

Tuon vertauskuvan kuulin MTV3:n Studio55 ohjelmasta, jossa vieraana oli Ruben Stiller (älkää kysykö miksi katsoin). Ohjelmassa aiheena oli Mitä vanhenevan miehen päässä liikkuu?

Linkki Studio55 Ruben Stiller

Jotenkin olen aina tykännyt Rubenin persoonasta ja hänen tyylistään. Tuossa ohjelmassa Ruben vertaa ihmisen elämää jääkiekko-otteluun jossa yksi erä kestää 25 vuotta. Joillakin ottelu menee jatkoajalle ja joillakin vielä rankuille, osa lähtee pukuhuoneeseen kolmen erän jälkeen...Mielestäni todella osuva vertaus! Itselläni on toinen erä menossa.

Kolmannessa erässä elämä laitetaan pakettiin ja kolmannen erän maalit ratkaisee koko ottelun. Ensimmäiseen erään lähdetään alkuinnostuneena vähän katselemaan miltä tää homma näyttää, toisessa erässä tiedetään mikä on ottelun juoni ja kolmannessa erässä mietitään että kohta tämä loppuu mutta pelataan (toivottavasti) loppuun asti täysillä.













Osa ihmisistä on ottelun aikana niitä penkinlämmittäjiä, osa pääsee mukaan peliin ja osa istuu jäähyllä. Me itse valitsemme omassa ottelussa oman roolimme, haluammeko olla hyökkääjiä, puolistajia vai maalivahteja. Haluammeko istua kuinka paljon jäähyllä vai haluammeko tehdä kaikkemme ettei meistä tule penkinlämmittäjiä tai luukkuvahteja. 

Ottelussa on mukana myös ne (puusilmä) tuomarit sekä (kaikentietävät) valmentajat, jonkun on oltava myös niissä rooleissa.

Mitä mieltä olette tästä ajatusmallista? itse tykkään, varmasti osittain siksi että jääkiekko on lähellä sydäntäni! Myönnän välillä joutuvani istumaan jäähyllä mutta penkinlämmittäjäksi tai luukunavaajaksi en suostu :)

lepo vs lepo

Kuntoilijan vaikein juttu taitaa olla lepo, kun vain malttaisi pitää lepopäivän. Ja kuntohan nousee levossa mutta ei liiallisessa levossa. Itselle ainakin lepopäivän pitäminen on todella vaikeaa, yleensä se lepopäivä tulee pidettyä silloin kun töissä on pitkä päivä eli se siitä levosta. Periaatteessa siis lepoa liikunnasta mutta henkinen kuormitus ei auta kroppaa lepäämään!

 Ja kun tarpeeksi pitkään hoitaa levopäivät noin niin huomaatkin olevasi ylirasitustilan puolella! Tämä aihe on taas ajankohtainen kun kesästä siirrytään syksyyn. Alkaa uuden organisaation rakentaminen (kyllä YT:t takana), budjetointi, normaalit työrutiinit, uuteen henkilöstöön tutustuminen ja ennenkaikkea ne yötyöt. Joudun miettimään koko elämäni uusiksi enkä halua luopua kuntoilusta, en todellakaan. Edessä on ehkäpä aluksi ainakin treenimäärien vähentäminen tai ainakin tehotreenin vähentäminen eli mennään rauhallisesti ja etsitään sitä kultaista keskitietä.

Varasin juuri ajan työterveyslääkärille koska haluan keskustella tästä uudesta tilanteesta ammattilaisen kanssa. En halua enää polttaa itseäni loppuun piste! Työterveyshuollolla on tarjottava first beat-mittaus, onko kenelläkään tästä kokemusta? eli onko tuosta mittauksesta hyötyä, saako sen avulla vastauksia kuntoilun ja työn rasittavuuden seurantaan? Haluan saada tasapainoon työn ja vapaa-ajan. Tänä syksynä tilanne on siinä mielessä helpompi että luovuin kaikista vastuutehtävistä eli en ole enää joukkueenjohtajana poikani joukkueessa. 

Miksi levon pitäminen on niin vaikeaa? 

Mahdummeko kaikki tien päälle?

Mietin että jos osa ihmisistä haluaa kieltää pyöräilyn taajamissa ja osa haluaa kieltää pyöräilyn maantiellä niin missä ihmeessä voi pyöräillä! Maastopyörällä maastossa mutta entä maantiepyörillä ja tavallisilla pyörillä...on vaikeaa! Tämä sama ongelma on mopoilijoilla, karavaanareilla, rullaluistelijoilla jne aina joku on sitä mieletä että olet väärässä paikassa. Miksi emme mahdu kaikki samaan aikaan tien päälle?

Miksi emme voi kunnioittaa toista tiellä liikkujaa? Olen itsekin kironnut autoilijoita, pyöräilijöitä, mopoilijoita, rullaluistelijoita, kävelijöitä, äitejä vaunujen kanssa, äitejä lasten kanssa, mummoja, pappoja, olen siis varmasti jossain vaiheessa kironnut jonkun tiellä liikkujan mutta en ole koskaan halunnut heitä pois sieltä. Jokainen mokaa joskus, se on ihan selvä mutta ei se silti tarkoita että hänellä ei olisi oikeutta olla tien päällä.

tunneli pyörätiellä Ranskassa

Tällähetkellä tuntuu että suurinta kiukkua aiheuttaa maantiepyörälijät, me olemme kirottuja tulemme pyörällä 25-50h/km vauhdilla tiukoissa pyöräilyasuissamme. Olemme punainen vaate autoilijoille ja kävelijöille, autoilijat eivät halua meitä maantielle ja kävelijät eivät halua meitä heidän sekaan. Me itse haluaisimme ajaa lenkkejä rauhassa hyvällä tiellä, olen ajanut maantiepyörälenkkejä Suomessa, Ranskassa, Espanjassa, Italiassa, Itävallassa mutta missään muualla pyörälijää ei kohdella niinkuin Suomessa. Noissa muissa maissa pyörälijöille on tehty moninpaikoin omat pyöräkaistat tien laitaan, ainakin taajamissa. Maantiellä autoilijat odottavat rauhassa pyöräilijän takana niin kauan että ohittaminen on turvallista.

pyörätie Ranskassa

Alla oleva kuva on lainattu toisesta blogista (http://www.kampiapina.com/blogi/) Mielestäni tuossa kuvassa on hyvin kiteytetty se miksi maantiepyörälijän on helpompi ajaa tien reunaa kuin pyörätietä.

http://www.kampiapina.com/blogi/

Jaksaa, Jaksaa, Jaksaa...Ei se kuitenkaan Jaksa! (kyllä minä olen pyöräilijän vaimo)

Hei, minä olen Niina ja olen ollut kilpaurheilijan vaimo kohta 17 vuotta! Sitä ennen olin tyttöystävänä kilpaurheilijalle 4 vuotta eli kokemusta löytyy. No lajit on tässä matkan varrella vaihtuneet. Kun tapasimme toukokuussa 1993 Kyproksella niin mieheni oli entinen (kyllä entinen) kilpahiihtäjä mutta kun kesä vaihtui syksyksi huomasin että himo kilpaladulle kutsui, en kysynyt mitään mutta onneksi tuleva anoppini oli suorasukaisempi ja kysyi asiasta eli meinaatko sinä taas aloittaa hiihtämisen kilpaa? Rakas silloinen poikakaverini tuumasi pokkanaamalla: kyllä, löysin naisen itselleni niin on taas aikaa treenata kun ei tarvii baarissa käydä! Olisko silloin pitänyt kellojen soida? Varmaan mutta jotenkin ajatus kilpailevasta miehestä kiinnosti...

Mieheni tulossa maaliin Madeleinelle kesällä 2013 kisassa

Alkuun minulla oli siis poikakaveri joka hiihti kilpaa, talvet kiersimme yhdessä ympäri Suomea hiihtokisoissa ja kesät lapissa tai Norjassa kesätreeneissä. Hauskaahan se oli, sain itsekin treenata siinä sivussa. Aktiivihiihtoura loppui jossain vaiheessa, en edes muista milloin. Sen muistan kun mieheni silloinen esimies kysyi minulta että onko nyt kivaa kun kilpahiihto loppui ja mies on enemmän kotona! hah hah enemmän kotona kun kilpahiihto siis loppui (tai siis loppui loppui kyllähän mies joka talvi osallistuu useampaan pitkään hiihtoon). No sitten tuli kilpamarathonit, kalliokiipeily, jäätikkövaellukset, Mont Blancin valloitus, vuoristovaellukset yms yms eli mies ei todellakaan ollut enemmän kotona. Kunnes yhtenä kesänä eräs kaveri tutustutti mieheni maantiepyöräilyyn ja naps koukussa oli, riippuvuus tuntuu olevan aikast vahva ja se on tarttunut! Tällähetkellä istun kotona sohvalla ja seuraan telkkarista Tour De Francea, ulkona paistaa aurinko :)

Mieheni Galibierin päällä kesällä 2013 pyöräkisassa, kuvassa etummainen ajaja

Mutta siis tarkoitus oli kirjoittaa elämästä pyöräilijän vaimona, ihan vaan muutamin ranskalaisin viivoin! Selvitetään siis muutama juttu jotka pitää tietää jos haluat alkaa vakavaan suhteeseen pyöräilijän kanssa:


1. Hänen pyöränsä on rakas, itse kutsun nimellä salarakas vaikka eihän se enää hirveän salainen ole! mutta joka tapauksessa tuo rakas saa huolenpitoa, sitä puunataa ja putsataan melkein joka päivä. Älä mene koskemaan siihen...

2. Aamuisin kun pitäisi vielä nukkua niin miehesi on sopinut kimppalenkin kavereitten kanssa ja kotiin hän palaa sitten joskus illalla, viikonloppuisin yleensä on sitten pitkän lenkin päivä.

3. Lomat suunnitellaan sen mukaan että missä on hyvä pyöräilymaastot ja tieverkostot. Tietysti pitää olla vuoria mutta pitää löytyä tasaistakin! Reissuun yleensä lähtee mukaan Mika, Tuomas, Juhana jne joilla onneksi lähtee yleensä myös perhe mukaan

4. Miehesi syö ja syö ja syö, varaa siis ruokaa ja tee ruoka-annokset vähintään 4-6 ihmiselle vaikka teitä olisi vain kaksi syömässä

5. Älä edes yritä kysyä mikä tämä chain reaction cycle-firma on joka on laskuttanut luottokorttia viime kuussa vähintään kaksi kertaa

6. Fillari-foorumi on kaiken tiedon lähde, löytyy varmasti suosikeista käy tutustumassa. Siellä pyöräilijät keskustelevat keskenään kaikesta (mm. eturauhasesta, kissoista, kaloista, pyöräilystä, osista, pyörämatkailusta, kisoista jne).

7. Jokaisella pyöräilijällä tulee olla oma tila, siis tila missä voi viettää aikaa rakkaansa kanssa (ei sinun vaan sen pyörän) Meillä se on autotalli!

8. Vaippahousut kuuluvat jokapäiväiseen elämäänne

9. Mustia sormen jälkiä on joka paikassa vaikka teillä ei olisi edes lapsia

10. Eurosport on ainoa oikea telkkarikanava. Toukokuussa tulee Giro de Italia, heinäkuussa Tour de France ja syyskuussa Vuelta de Espana. Ja selostajana on Peter Selin ja Kristian Selin (isä ja poika)

Ja nyt tähän loppuun voisin sanoa että en vaihtaisi tuota rakasta pyöräilijämiestäni pois vaan haluaisin pysyä hänen perässään pyörällä! Kyllä minä olen itsekin hurahtanut pyöräilyyn, huomaan kaipaavani vuorille ajamaan 15 kilometrin ylämäkiä, katson itseksesi aurinkoisena päivänä eurosportilta pyöräilyä, olen hommannut itselleni oman maantiepyörän (kyllä siinä on pinkkiä) ja nautin tästä kaikesta täydestä sydämmestäni <3

kävimme keväällä 2014 yhteisellä pyörälenkillä (sain lainata poikani rakasta lenkille)

minun ihana girly Cervelo

Kaiken karvaiset kaverini

Minulla kaiken karvaisia kavereita: on jääkiekkokavereita, työkavereita, pyöräilykavereita, treenikavereita, kaverikavereita, somekavereita, äitikavereita, miehen kaverikavereita jne. Minulla on siis paljon kavereita mutta todella vähän ystäviä. Matkan varrella olen pitänyt joitakin kavereita ystävinä mutta huomannut että eivät he olleetkaan ystäviäni! Se on kuulkaas surullista kun huomaan että ihminen jota olet pitäny ystävänä, ei olekaan sitä :(

Jääkiekkokaverit ovat pääosin miehiä eli he ovat isiä joiden pojat pelaavat jääkiekkoa samassa joukkueessa poikani kanssa. He ovat niitä miehiä joiden kanssa istun harjoitusten aikana kentän laidalla ja puhun jonninjoutavia! Olen siellä äijänainen. Minä oikeasti tykkään tuosta seurasta, heidän kanssaan on helppo olla ja hauska jutella. Ongelma on vain se että olen nainen ja monesti nuo minun jääkiekkokaverit muistavat sen eli en oikeasti pääse juttelemaan äijien juttuja! Onhan minulla tietysti myös naispuolisia jääkiekkokavereita, osasta tullut läheisiäkin. Mutta meitä kaikkia yhdistää se että meidän pojat pelaa jääkiekkoa, osa samassa joukkueessa kuin omani osa vastustajissa mutta rakkaus lajia kohtaan yhdistää meitä.

Työkaverit ovat tietysti kavereita töistä, pääosin kollegoita. Heidän kanssa jutellaan työjuttuja mutta myös muusta elämästä, heidän kanssaan on tultava toimeen vaikka ei aina haluaisi. Toiset työkaveri ovat läheisempiä kuin toiset, toisten kanssa synkkaa ja toisten kanssa ei sitten millään. Mutta olen viimeisen vuoden aikana ymmärtänyt sen että minun on tultava toimeen jokaisen heistä kanssa enkä pysty muuttamaan yhtäkään heistä eli jos ongelmia työsuhteissa niin minun pitää muuttaa itseäni ja toivoa että myös toinen osapuoli ymmärtäisi muuttaa itseään. Pätee kyllä muihinkin suhteisiin elämässä, ainoa ihminen jota pystyt muuttaamaan on sinä itse.

Treenikaverit on kavereita treeneistä, jossain vaiheessa huomaat että joidenkin kanssa vain synkkaa. Käytte samoilla tunneilla ja pikkuhiljaa alatte juttelemaan. Voi olla että olette jutelleet monestakin elämän pikku asiasta mutta ette tiedä toistenne nimiä :) Mutta teitä yhdistää halu treenata, tällä hetkellä meillä on pieni naisten porukka jotka käymme yhdessä Cross Fit treeneissä ja meillä on hauskaa. On muuten outo fiilis jos näitä naisia ei näy tunnilla, heti alkaa mietintä onko se sairastunut vai onkohan se lomalla...Pitäis varmaan joskus lähteä vaikka syömään yhdessä ja tutustua paremmin!

Äitikaverit ovat vähän samanlaisia kuin treenikaverit eli voimme tietää toistemme elämästä kaiken mutta emme nimiä! Nämä äitikaverit olivat niitä joiden kanssa istuimme leikkikentän laidalla päivät pitkät kun lapset olivat pieniä. Osan kanssa ollaan edelleen tekemisissä, nyt jo tiedämme toistemme nimet. Kenestäkään noista ei tullut läheistä mutta silloin vuosia sitten he olivat niitä naisia joiden kanssa vietin todella paljon aikaani. Nyt törmäilemme lasten koulujen juhlissa tai harrastusten parissa.

Pyöräkaverit ovat kavereita joihin olen tutustunut joko omien pyöräjuttujen kautta mutta enemmistö on mieheni pyöräjuttujen kautta tulleita. Nyt uutena ovat myös pojan pyöräkisoissa tapaamiani. Ikähaarukka noissa pyöräkavereissa on 4v - 70v mutta yhteistä on pyöräkisoissa kannustaminen, kannustamamme miehiämme tai lapsiamme tai sisaruksia. Istumme kisareitin varrella parantamassa maailmaa, spekuloimme kisaa ja laskemme kierroksia. Näiden ihmisten kanssa puhumme paljon pyöräilystä mutta osan kanssa myös muustakin elämästä.

Kaikkein läheisimmät kaverit ovat ystäviä, minulla ei ole niitä monta! Olen sosiaalinen mutta kuitenkin erakko, olen siis sosiaalinen erakko. Tykkään ihmisten seurasta, tykkään keskustella ihmisten kanssa ja kerron välillä ventovieraille ihmisillekin hyvinkin yksityisiä asioita mutta en päästä ihmisiä pääni sisälle. Olen elämäni aikana liikaa joutunut pettymään ns ystäviin, ihmisiin joihin olen luottanut mutta he ovat pettäneet luottamukseni. Olen tullut varovaiseksi ystäväsuhteissa. 

Älä tuu mun hiekkalaatikolle rikkomaan mun hiekkaleluja...

Tiedättekö niitä ihmisiä joiden on ihan pakko puuttua toisten elämään, ihmisiä joiden on jostain syystä pakko julkisesti mutta anonyymisti kritisoida/haukkua yleensä vieraita ihmisiä mutta kasvotusten ollaan hiljaa? Ihmisiä jotka kirjoittamillaan sanoilla murskaavat jonkun vieraan ihmisen mielen vähäksi aikaa. Olen aina miettinyt mikä on motiivina näille ihmisille? Miksi pitää tarkoituksellisesti pahoittaa jonkun toisen, yleensä vieraan, ihmisen mieli? Jos joku tietää vastauksen tähän niin kertokaa, haluan tietää...

Itselläni on henkilökohtaista kokemusta tälläisistä ihmisistä mutta olen myös somessa seurannut tälläisten ihmisten toimintaa. Tällähetkellä tuntuu olevan punainen vaate joillekin ravinto, jos joku kertoo julkisesti omista kokemuksistaan ravinnon suhteen niin jonkun toisen pitää käydä haukkumassa tämä ihminen ja hänen kokemuksensa. Olen aina ollut sitä mieltä että kaikki ei käy kaikille ja pitää löytää se oma linja kaikessa. Ja se linja löytyy kokeilemalla, jos et ole kokeillut eri juttuja et voi tietää mikä sopii sinulle. Joten miksi pitää haukkua jonkun toisen kokemus jos tämä ihminen on sitä mieltä että se on juuri hänelle sopiva? Me olemme kaikki ihmisiä enkä usko että kukaan pystyy olemaan kokonaan välittämättä henkilökohtaisesta kritiikistä, jos joku pystyy niin kertokaa minulle miten!

Itseni kohdalle osui viime syksynä ventovieras nainen (äiti) joka haukkui poikani julkisesti facebookissa yhteisen kaverimme profiilissa päivityksen yhteydessä. Kaverini oli kirjoittanut päivityksen koskien omaa poikaansa ja jääkiekkopeliä, johon kävin kommentoimassa. Oma poikani ei ollut millään tavoin osallinen tähän päivitykseen ja tapahtumiin mitä ks. jääkiekkopelissä tapahtui. Mutta tämä ventovieras äiti haukkui poikani kommenttini jälkeen! Tämän jälkeen parissa pelissä jossa poikani pelasi niin tämä ventovieras äiti istui katsomossa huutamassa jäälle joka kerta kun oma poikani oli kentällä. Kun poikani luisteli vastustajan pelaajan ohitse niin olisi pitänyt jäähy saada mutta heidän joukkueen pelaajien taklatessa meidän joukkueen poikia niin hän kannusti ja taputti! Itse olin onneksi tuon pelin toimitsija-aitiossa joten en kuullut huutelua mutta kuulin niistä muilta vanhemmilta pelin jälkeen. Tämä nainen oli sukunimellä huudellut pojalleni! Sairasta toimintaa aikuiselta ihmiseltä mutta edelleen minulle on epäselvää miksi tuo nainen toimi tuolla tavalla, miksi hän otti juuri meidän pojan silmätikukseen kun kaupungissa yli sata tuon ikäista jääkiekkoilijapoikaa?

Olen siis myös seurannut somessa miten ihmiset ovat julmia toisia ihmisiä kohtaan. Jos joku kertoo julkisesti blogissaan omista kokemuksistaan ravinnon tai liikkunnan suhteen niin jonkun on pakko käydä haukkumassa tämä ihminen tai hänen sanomansa. En ymmärrä miksi? Mielestäni jokaisella on paras tietämys/kokemus omasta itsestään ja siitä mikä sopii parhaiten juuri itselle. Minä en seuraa mitään tiettyä ravintosuuntausta mutta olen erittäin kiinnostunut ravinnosta ja liikunnasta. Luen mielenkiinnolla eri ihmisten kokemuksia ravinnosta ja liikkunasta, kokeilen erilaisia suuntauksia ja sitä kautta olen löytänyt itselleni sopivan ravinto- ja liikuntasuuntauksen jonka nimi on Niina jutut! Joku varmaan sanoo että et voi elää tuolla tavalla mutta minäpä elän koska se on minulle sopiva tapa elää. Jos jostain ihmisestä tuntuu hyvältä ja voi hyvin jollain tavalla niin mielestäni muiden pitää kunnioittaa tätä! Poikkeuksena on tietysti päihdeongelmaiset yms.

Itse yritän elää omaa elämääni ja antaa toistenkin elää omaa elämäänsä. Monesti kyllä ihmettelen toisten tapaa elää jollain tavalla tai heidän tekemiään juttuja mutta minua kiinnostaa tarinat ihmisten tekemisten takana! Jokainen saa elää omaa elämää enkä halua neuvoa ketään miten elää ja olla, totta kai kerron omista kokemuksistani (joidenkin mielestä varmaan liiankin usein)

Miten porrasjuoksu voi kipeyttää pohkeet ja muita elämän mysteereitä...

Siis en ymmärrä, oikeesti, miten 40 minuuttia porrasjuoksua voi kipeyttää pohkeet niin että et meinaa päästä kävelemään! Onneksi tuolla minun rakkaalla Personal Trainerillä (siis Linus 12v) on sama ongelma...toinen elämän suurista mysteereistä on se että miten puolen kilon suklaalevy voi lihottaa kaksi kiloa!!!

Tuon treenin jälkeen vihdoin ostin itselleni kompressiosäärystimet, olisin ostanut sukat mutta kun mun pohkeet on liian paksut suhteessa mun jalan kokoon niin ei löytyny sopivia! Olenkin aina ollut sitä mieltä että mulla on paksut pohkeet ja nyt se on todistettu :)

Olen tehnyt yhden juoksulenkin säärystimillä ja tuntui hyvältä! Mutta nyt sitten odotan niitä tilaaminia kompressiotrikoita kun takareidet oireilee edelleen juostessa. Valitettavasti ne vammat, jotka ovat tulleet vuosia vuosia sitten, oireilevat nyt uudelleen kun ikää tulee :)

Pyöräily on ihanaa kesähelteellä! Mutta monipuolisuus kuntoilijalle kuten myös lapselle on paras vaihtoehto, suosin itse monipuolisuutta ja suosimme sitä myös lapsillemme.

Nautitaan Suomen kesän helteistä silloin kun niitä on <3

Älä tule huono äiti, tule hyvä äiti

Sain ajatuksen kirjoittaa aiheesta huono omatunto kun eräs tuttavani kommentoi tuota edellistä kirjoitustani Olen tuntenut huonoa omatuntoa ihan kaikesta, siis ihan kaikesta...lenkillä käymisestä, suihkussa käymisestä, telkkarin katsomisesta, töissä käymisestä, vaatteiden ostamisesta, karkin syömisestä, valmislihapullien lämmittämisestä lapsille jne jne jne ihan kaikesta mitä vain voi ajatella. Onko se meidän äitien oma tunne vai onko se meidän naisten oma tunne? Koska tuskin se ainoastaan minun oma tunteeni on mutta joka tapauksessa olen opetellut ja opettelen edelleen pääsemään eroon tuosta typerästä tunteesta...

minä ja lapset vesipuistossa Maspalomaksessa 2012

Tuohon samaan huonon omantunnon kategoriaan kuuluu myös riittämättömyyden tunne ja syyllisyyden tunne. Ihan uskomattomia tunteita joita ei pitäisi edes tuntea sellaisesta asiasta kuin valmislihapullien lämmitys tai lenkillä käynti mutta jostain ne tunteet vaan puskee! Miksi sitä tuntee huonoa omaatuntoa, syyllisyyttä siitä että lähtee lenkille? Muistan kun esikoinen syntyi ja mieheni sanoi minulle että oikeesti nyt voit lähteä lenkille, edes kävelemään että hän hoitaa tyttöä (tytär oli tuolloin varmaan viikon vanha). Kävin ulkona luultavasti alle tunnin kävelemässä ja kokoajan podin syyllisyyttä siitä että olen pois tyttäreni luota. No kyllähän sitä sitten jossain vaiheessa ymmärsi että kun lapsella on myös isä joka oikeasti haluaa hoitaa pienokaista että minä pääsen lenkille niin aloin ottamaan sitä ns omaa aikaa (vaikka silti podin huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä)

Mutta eniten huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä aiheuttavat kanssasisareni omilla töksäytyksillään. Kun sanot käyneesi lenkillä niin vasta kommentti on että miten sinulla riittää aika siihen, jos sinulla kerta on noin paljon tunteja vuorokaudessa niin lahjoita minullekin...Siis oikeesti onko se teiltä muilta äideiltä pois jos minä käyn lenkillä? Sanokaa ihan rehellisesti onko se teiltä pois? Vai miksi pitää tieten tahtoen pahoittaa toisen äidin mieli ja aiheuttaa huonoa omaatuntoa? Olitteko onnellisia silloin kun uupunut ja ylirasittunut kun en kerennyt/jaksanut lähteä lenkille? Minä en ollut...Me olemme mieheni kanssa molemmat aina tehneet vuorotöitä ja olemme aina lenkkeilleet, mieheni on harrastekilpaurheilija jolla on kilpailullisia tavoitteita. Tottakai minäkin olen välillä ollut niitä ärsyttäviä vaimoja jotka ovat naama väärinpäin kun mies lähtee omalle reissulle. Mieheni reissut ei vain ole ryyppyreissuja vaan treenileirejä kavereiden kanssa. Tähänkin joku "viisas" sanoo että mistä tiedät mitä se miehesi siellä tekee, no en tiedäkään mutta luotan 100% häneen että hän ei tee mitään typeryyksiä. Varmasti kavereiden kanssa juovat oluen tai kaksi tai jopa kolme illalla kun käyvät päivän lenkkejä lävitse mutta mitä siitä, ei se ole minulta pois. Kun hän on kotona niin minä saan omaa aikaa käydä jumpassa, salilla tai lenkillä!

Äiti-Poika lenkki Mallorcalla keväällä 2013, kaksi äitiä ja kaksi poikaa aamulenkillä

No summa summarum nyt yritän elää elämää ilman huonoa omaatuntoa, syyllisyyttä ja riittämättömyyden tunnetta. Onhan se vaikeaa! En enää tunne mitään noista tunteista kun olen treenamassa, se yli olen päässyt. Mutta ne valmislihapullat...Ja nautin elämästä raakana, turhia murehtimatta (tai ainakin yritän). Tällähetkellä miehen ajaa kilpaa Keski-Euroopan vuorilla, en ole kateellinen hänelle vaan olen onnellinen hänen puolestaan ja toivon menestystä. Itselläni ei rahkeet riitä noin vaativaan kisaan! 

kuva Trans Alp kisasta missä mieheni kilpailee tällä hetkellä

Rakkaat kanssasisareni, joskus on aikoja jolloin ei yksinkertaisesti kerkeä/jaksa lähteä hoitamaan kuntoa mutta älkää poteko siitä huonoa omaatuntoa. Silloin pitää tehdä sitten sitä mikä on sillä hetkellä tärkeää. Kun lapset ovat pieniä niin aika on kortilla ja jaksaminen minimissä, älkää enää stressatko tuolloin omasta tai toisten kuntoilusta. Itse niin tein pahimpaan uupuksen aikaan ja aiheutin itselleni vain lisää pahaa oloa. Tulee vielä aika jolloin meillä jokaisella on aikaa hoitaa itseään, nyt kun lapset ovat jo molemmat murrosiässä tai sen yli niin on enemmän aikaan. Ja oikeasti mikä parasta saan heistä lenkkiseuraa, lenkki lapsen kanssa on sama kuin olisit saunassa lapsen kanssa eli siellä olemme käyneet niitä kipeimpiä ja parhaimpia keskusteluja. Lapsikin jotenkin rentoutuu ja alkaa puhumaan! Oikeasti kokeilkaa lähteä lenkille (vaikka vain kävelemään metsään) sen oman lapsen kanssa, molemmat saavat liikuntaa eikä tarvitse äidinkään potea huonoa omaatuntoa kun on pois lapsen luota. Samalla saatte maailman parhaat keskustelut, voisin väittää että juuri noiden lenkkien takia suhteemme lapsiimme on niin avoin ja kiinteä <3

poika ja isä tulossa pyörälenkiltä Ranskassa 2011, loppukiritaistelu menossa

tyttären kanssa kävelylenkillä Ranskassa 2011

Kun aamupuuro kiehuu ylitse

Eilen silmiini osui blogikirjoitus Liikkunnasta tuli kamalaa pakkopullaa, todella osuva kirjoitus ja todella tuttuja tuntemuksia oli kirjoituksessa. Ainahan sitä sanotaan että liikunta auttaa stressiin, liikunta auttaa kaikkeen mutta ei se aina ole se ratkaisu. Johan Urho Kaleva Kekkonenkin sanoi että kaikki syyt jotka estävät sinua liikkumasta ovat tekosyitä ja paskat joskus sitä vaan ei ole mahdollisuutta liikkua. Jos oma pääkoppa alkaa taistelemaan sinua vastaan eikä kuuntele enää muun kropan viestejä niin silloin kaikki liikunta on turhaa ja silloin kaikki syyt jotka estävät sinua lepäämästä ovat tekosyitä.

Olen juossut ylämäkeä viiltävä kipu akillesjänteessä ja jatkanut kiristäen vähän vielä lisää vauhtia toivoen että akillesjänne katkeisi. Kuulostaako terveeltä, no ei kuulosta ja sitä se ei todellakaan ollut. Mutta siinä vaiheessa olin niin väsynyt henkisesti ja varmaan myös fyysisesti että yritin saada fyysistä kipua liikunnasta niin että henkinen kipu häviäisi. Takana oli isäni kuolema, äidin rintasyöpä, isäpuolen aivoverenvuodosta johtuva invalisoituminen, omat YT-neuvottelut, arkipäivien yksinhuoltajuus kun mies eri paikkakunnalla, työpaineet , lasten harrastusrumba, joukkueenjohtajuus...tulikohan siinä kaikki! Ja en tajunnut olevani väsynyt, en nukkunut öisin ja liikuin päästäkseni pakoon väsymystä. Olin suoraan sanoen hirveä, en yhtään ihmettele että kaverit kaikkosivat ympäriltä. Sairastin joka vuosi kaksi flunssaa jotka kestivät kuukaudesta kahteen. Enkä myöntänyt kenellekään olevani väsynyt, minulle olisi voinut antaa Oscarin näyttelijän taidoistani. Kävin työterveyslääkärillä useasti mutta sielläkään kukaan ei tajunnut mikä on ongelma, koska en sitä sanonut ääneen. Huusin äänettömästi apua mutta kukaan ei apuhuutoani tajunnut! Enhän minä mitään apua tarvitse, en ole koskaan tarvinnut enkä tarvitse...Ensimmäinen joka minulle suoraan sanoin asiat oli oma esimieheni, iso kiitos hänelle siitä! Vaikka ensin suutuinkin asiasta...

Nyt jälkikäteen ajatellen en ymmärrä miten jaksoin tuon ajan ja parantuminen alkoi vasta vuosi sitten kun myönsi itselleni olevani väsynyt. Olin jaksamisen äärirajoilla 3 vuotta, romahdus tapahtui vuosi sitten keväällä. Tuon jälkeen olen tehnyt matkan itseeni ja opetellut lepäämään, se on muuten opettavainen ja vaikea retki. Hain lääkäristä apua järkyttävään yöhikoiluun mutta en tajunnut että sekin johtui ylirasitustilastani. Nukuin huonosti, liikunta oli pakkopullaa, söin herkkuja, hikoilin yöllä lakanat litimäriksi, heräsin aamulla viideltä, sain paniikkikohtauksia, olin jatkuvasti kipeä, rentouduin juomalla punaviiniä lasin tai kaksi illassa, olin kireä kuin viulun kieli, poltin välini moneen ihmiseen, suoritin suoritin ja suoritin...Ainoastaan lomareissuilla Keski-Euroopassa oman perheen kanssa rentouduin!

Nyt kun toipuminen alkaa olemaan paremmalla mallilla niin on helpompi elää. Olen oppinut että siinä vaiheessa kun kropaa huutaa lepoa ja pääkoppa huutaa lenkille, on parempi pitää pakkolepo. Olen opetellut relaamaan, ei ole maailmanloppu vaikka syönkin jonain päivänä herkkuja. Viimeisen vuoden ajan olen kieltäynyt alkoholista ja herkuista, se on ollut minulle sopiva tapa opetella takaisin normaaliin elämään. Olen opetellut nauttimaan liikunnasta, välillä huomaan että elämä meinaa kääntyä takaisin ylirasitustilan puolelle tai siis matka ylirasitustilaan meinaa alkaa mutta onneksi tunnistan hälytysmerkit nyt ajoissa. Viimeinen vuosi on ollut aikamoinen polku kohti eheämpää itseäni, olen opetellut nauttimaan elämän rakaa, olen opetellut mindfulnessia, olen opetellut olemaan itseni kanssa :) 

Oman tilani takia olen myös huomannut että osa ns ystävistä onkin puukottanut selkääni ja aiheuttanut lisää pahaa. En halua elämääni ihmisiä jotka aiheuttavat minulle pahaa mieltä kun tarvitsen olkapäätä, en halua elämääni ihmisiä jotka antavat olkapään johon itkeä mutta puukottavat selkään kun lähdet pois. Olen huomannut että minulla on maailman paras perhe joka tukee minua kunhan annan heille tilaisuuden, olen huomannut että lapseni ovat maailman ihanimmat jotka osaavat myös tukea äitiä ja heiltä saakin nykyään palautetta kun homma meinaa läikkyä yli <3 olen saanut matkan varrella tukea myös vierailta ihmisiltä, kiitos siitä!

Voimabiisini pahimpina päivinä