Mahdummeko kaikki tien päälle?

Mietin että jos osa ihmisistä haluaa kieltää pyöräilyn taajamissa ja osa haluaa kieltää pyöräilyn maantiellä niin missä ihmeessä voi pyöräillä! Maastopyörällä maastossa mutta entä maantiepyörillä ja tavallisilla pyörillä...on vaikeaa! Tämä sama ongelma on mopoilijoilla, karavaanareilla, rullaluistelijoilla jne aina joku on sitä mieletä että olet väärässä paikassa. Miksi emme mahdu kaikki samaan aikaan tien päälle?

Miksi emme voi kunnioittaa toista tiellä liikkujaa? Olen itsekin kironnut autoilijoita, pyöräilijöitä, mopoilijoita, rullaluistelijoita, kävelijöitä, äitejä vaunujen kanssa, äitejä lasten kanssa, mummoja, pappoja, olen siis varmasti jossain vaiheessa kironnut jonkun tiellä liikkujan mutta en ole koskaan halunnut heitä pois sieltä. Jokainen mokaa joskus, se on ihan selvä mutta ei se silti tarkoita että hänellä ei olisi oikeutta olla tien päällä.

tunneli pyörätiellä Ranskassa

Tällähetkellä tuntuu että suurinta kiukkua aiheuttaa maantiepyörälijät, me olemme kirottuja tulemme pyörällä 25-50h/km vauhdilla tiukoissa pyöräilyasuissamme. Olemme punainen vaate autoilijoille ja kävelijöille, autoilijat eivät halua meitä maantielle ja kävelijät eivät halua meitä heidän sekaan. Me itse haluaisimme ajaa lenkkejä rauhassa hyvällä tiellä, olen ajanut maantiepyörälenkkejä Suomessa, Ranskassa, Espanjassa, Italiassa, Itävallassa mutta missään muualla pyörälijää ei kohdella niinkuin Suomessa. Noissa muissa maissa pyörälijöille on tehty moninpaikoin omat pyöräkaistat tien laitaan, ainakin taajamissa. Maantiellä autoilijat odottavat rauhassa pyöräilijän takana niin kauan että ohittaminen on turvallista.

pyörätie Ranskassa

Alla oleva kuva on lainattu toisesta blogista (http://www.kampiapina.com/blogi/) Mielestäni tuossa kuvassa on hyvin kiteytetty se miksi maantiepyörälijän on helpompi ajaa tien reunaa kuin pyörätietä.

http://www.kampiapina.com/blogi/

Jaksaa, Jaksaa, Jaksaa...Ei se kuitenkaan Jaksa! (kyllä minä olen pyöräilijän vaimo)

Hei, minä olen Niina ja olen ollut kilpaurheilijan vaimo kohta 17 vuotta! Sitä ennen olin tyttöystävänä kilpaurheilijalle 4 vuotta eli kokemusta löytyy. No lajit on tässä matkan varrella vaihtuneet. Kun tapasimme toukokuussa 1993 Kyproksella niin mieheni oli entinen (kyllä entinen) kilpahiihtäjä mutta kun kesä vaihtui syksyksi huomasin että himo kilpaladulle kutsui, en kysynyt mitään mutta onneksi tuleva anoppini oli suorasukaisempi ja kysyi asiasta eli meinaatko sinä taas aloittaa hiihtämisen kilpaa? Rakas silloinen poikakaverini tuumasi pokkanaamalla: kyllä, löysin naisen itselleni niin on taas aikaa treenata kun ei tarvii baarissa käydä! Olisko silloin pitänyt kellojen soida? Varmaan mutta jotenkin ajatus kilpailevasta miehestä kiinnosti...

Mieheni tulossa maaliin Madeleinelle kesällä 2013 kisassa

Alkuun minulla oli siis poikakaveri joka hiihti kilpaa, talvet kiersimme yhdessä ympäri Suomea hiihtokisoissa ja kesät lapissa tai Norjassa kesätreeneissä. Hauskaahan se oli, sain itsekin treenata siinä sivussa. Aktiivihiihtoura loppui jossain vaiheessa, en edes muista milloin. Sen muistan kun mieheni silloinen esimies kysyi minulta että onko nyt kivaa kun kilpahiihto loppui ja mies on enemmän kotona! hah hah enemmän kotona kun kilpahiihto siis loppui (tai siis loppui loppui kyllähän mies joka talvi osallistuu useampaan pitkään hiihtoon). No sitten tuli kilpamarathonit, kalliokiipeily, jäätikkövaellukset, Mont Blancin valloitus, vuoristovaellukset yms yms eli mies ei todellakaan ollut enemmän kotona. Kunnes yhtenä kesänä eräs kaveri tutustutti mieheni maantiepyöräilyyn ja naps koukussa oli, riippuvuus tuntuu olevan aikast vahva ja se on tarttunut! Tällähetkellä istun kotona sohvalla ja seuraan telkkarista Tour De Francea, ulkona paistaa aurinko :)

Mieheni Galibierin päällä kesällä 2013 pyöräkisassa, kuvassa etummainen ajaja

Mutta siis tarkoitus oli kirjoittaa elämästä pyöräilijän vaimona, ihan vaan muutamin ranskalaisin viivoin! Selvitetään siis muutama juttu jotka pitää tietää jos haluat alkaa vakavaan suhteeseen pyöräilijän kanssa:


1. Hänen pyöränsä on rakas, itse kutsun nimellä salarakas vaikka eihän se enää hirveän salainen ole! mutta joka tapauksessa tuo rakas saa huolenpitoa, sitä puunataa ja putsataan melkein joka päivä. Älä mene koskemaan siihen...

2. Aamuisin kun pitäisi vielä nukkua niin miehesi on sopinut kimppalenkin kavereitten kanssa ja kotiin hän palaa sitten joskus illalla, viikonloppuisin yleensä on sitten pitkän lenkin päivä.

3. Lomat suunnitellaan sen mukaan että missä on hyvä pyöräilymaastot ja tieverkostot. Tietysti pitää olla vuoria mutta pitää löytyä tasaistakin! Reissuun yleensä lähtee mukaan Mika, Tuomas, Juhana jne joilla onneksi lähtee yleensä myös perhe mukaan

4. Miehesi syö ja syö ja syö, varaa siis ruokaa ja tee ruoka-annokset vähintään 4-6 ihmiselle vaikka teitä olisi vain kaksi syömässä

5. Älä edes yritä kysyä mikä tämä chain reaction cycle-firma on joka on laskuttanut luottokorttia viime kuussa vähintään kaksi kertaa

6. Fillari-foorumi on kaiken tiedon lähde, löytyy varmasti suosikeista käy tutustumassa. Siellä pyöräilijät keskustelevat keskenään kaikesta (mm. eturauhasesta, kissoista, kaloista, pyöräilystä, osista, pyörämatkailusta, kisoista jne).

7. Jokaisella pyöräilijällä tulee olla oma tila, siis tila missä voi viettää aikaa rakkaansa kanssa (ei sinun vaan sen pyörän) Meillä se on autotalli!

8. Vaippahousut kuuluvat jokapäiväiseen elämäänne

9. Mustia sormen jälkiä on joka paikassa vaikka teillä ei olisi edes lapsia

10. Eurosport on ainoa oikea telkkarikanava. Toukokuussa tulee Giro de Italia, heinäkuussa Tour de France ja syyskuussa Vuelta de Espana. Ja selostajana on Peter Selin ja Kristian Selin (isä ja poika)

Ja nyt tähän loppuun voisin sanoa että en vaihtaisi tuota rakasta pyöräilijämiestäni pois vaan haluaisin pysyä hänen perässään pyörällä! Kyllä minä olen itsekin hurahtanut pyöräilyyn, huomaan kaipaavani vuorille ajamaan 15 kilometrin ylämäkiä, katson itseksesi aurinkoisena päivänä eurosportilta pyöräilyä, olen hommannut itselleni oman maantiepyörän (kyllä siinä on pinkkiä) ja nautin tästä kaikesta täydestä sydämmestäni <3

kävimme keväällä 2014 yhteisellä pyörälenkillä (sain lainata poikani rakasta lenkille)

minun ihana girly Cervelo

Kaiken karvaiset kaverini

Minulla kaiken karvaisia kavereita: on jääkiekkokavereita, työkavereita, pyöräilykavereita, treenikavereita, kaverikavereita, somekavereita, äitikavereita, miehen kaverikavereita jne. Minulla on siis paljon kavereita mutta todella vähän ystäviä. Matkan varrella olen pitänyt joitakin kavereita ystävinä mutta huomannut että eivät he olleetkaan ystäviäni! Se on kuulkaas surullista kun huomaan että ihminen jota olet pitäny ystävänä, ei olekaan sitä :(

Jääkiekkokaverit ovat pääosin miehiä eli he ovat isiä joiden pojat pelaavat jääkiekkoa samassa joukkueessa poikani kanssa. He ovat niitä miehiä joiden kanssa istun harjoitusten aikana kentän laidalla ja puhun jonninjoutavia! Olen siellä äijänainen. Minä oikeasti tykkään tuosta seurasta, heidän kanssaan on helppo olla ja hauska jutella. Ongelma on vain se että olen nainen ja monesti nuo minun jääkiekkokaverit muistavat sen eli en oikeasti pääse juttelemaan äijien juttuja! Onhan minulla tietysti myös naispuolisia jääkiekkokavereita, osasta tullut läheisiäkin. Mutta meitä kaikkia yhdistää se että meidän pojat pelaa jääkiekkoa, osa samassa joukkueessa kuin omani osa vastustajissa mutta rakkaus lajia kohtaan yhdistää meitä.

Työkaverit ovat tietysti kavereita töistä, pääosin kollegoita. Heidän kanssa jutellaan työjuttuja mutta myös muusta elämästä, heidän kanssaan on tultava toimeen vaikka ei aina haluaisi. Toiset työkaveri ovat läheisempiä kuin toiset, toisten kanssa synkkaa ja toisten kanssa ei sitten millään. Mutta olen viimeisen vuoden aikana ymmärtänyt sen että minun on tultava toimeen jokaisen heistä kanssa enkä pysty muuttamaan yhtäkään heistä eli jos ongelmia työsuhteissa niin minun pitää muuttaa itseäni ja toivoa että myös toinen osapuoli ymmärtäisi muuttaa itseään. Pätee kyllä muihinkin suhteisiin elämässä, ainoa ihminen jota pystyt muuttaamaan on sinä itse.

Treenikaverit on kavereita treeneistä, jossain vaiheessa huomaat että joidenkin kanssa vain synkkaa. Käytte samoilla tunneilla ja pikkuhiljaa alatte juttelemaan. Voi olla että olette jutelleet monestakin elämän pikku asiasta mutta ette tiedä toistenne nimiä :) Mutta teitä yhdistää halu treenata, tällä hetkellä meillä on pieni naisten porukka jotka käymme yhdessä Cross Fit treeneissä ja meillä on hauskaa. On muuten outo fiilis jos näitä naisia ei näy tunnilla, heti alkaa mietintä onko se sairastunut vai onkohan se lomalla...Pitäis varmaan joskus lähteä vaikka syömään yhdessä ja tutustua paremmin!

Äitikaverit ovat vähän samanlaisia kuin treenikaverit eli voimme tietää toistemme elämästä kaiken mutta emme nimiä! Nämä äitikaverit olivat niitä joiden kanssa istuimme leikkikentän laidalla päivät pitkät kun lapset olivat pieniä. Osan kanssa ollaan edelleen tekemisissä, nyt jo tiedämme toistemme nimet. Kenestäkään noista ei tullut läheistä mutta silloin vuosia sitten he olivat niitä naisia joiden kanssa vietin todella paljon aikaani. Nyt törmäilemme lasten koulujen juhlissa tai harrastusten parissa.

Pyöräkaverit ovat kavereita joihin olen tutustunut joko omien pyöräjuttujen kautta mutta enemmistö on mieheni pyöräjuttujen kautta tulleita. Nyt uutena ovat myös pojan pyöräkisoissa tapaamiani. Ikähaarukka noissa pyöräkavereissa on 4v - 70v mutta yhteistä on pyöräkisoissa kannustaminen, kannustamamme miehiämme tai lapsiamme tai sisaruksia. Istumme kisareitin varrella parantamassa maailmaa, spekuloimme kisaa ja laskemme kierroksia. Näiden ihmisten kanssa puhumme paljon pyöräilystä mutta osan kanssa myös muustakin elämästä.

Kaikkein läheisimmät kaverit ovat ystäviä, minulla ei ole niitä monta! Olen sosiaalinen mutta kuitenkin erakko, olen siis sosiaalinen erakko. Tykkään ihmisten seurasta, tykkään keskustella ihmisten kanssa ja kerron välillä ventovieraille ihmisillekin hyvinkin yksityisiä asioita mutta en päästä ihmisiä pääni sisälle. Olen elämäni aikana liikaa joutunut pettymään ns ystäviin, ihmisiin joihin olen luottanut mutta he ovat pettäneet luottamukseni. Olen tullut varovaiseksi ystäväsuhteissa. 

Älä tuu mun hiekkalaatikolle rikkomaan mun hiekkaleluja...

Tiedättekö niitä ihmisiä joiden on ihan pakko puuttua toisten elämään, ihmisiä joiden on jostain syystä pakko julkisesti mutta anonyymisti kritisoida/haukkua yleensä vieraita ihmisiä mutta kasvotusten ollaan hiljaa? Ihmisiä jotka kirjoittamillaan sanoilla murskaavat jonkun vieraan ihmisen mielen vähäksi aikaa. Olen aina miettinyt mikä on motiivina näille ihmisille? Miksi pitää tarkoituksellisesti pahoittaa jonkun toisen, yleensä vieraan, ihmisen mieli? Jos joku tietää vastauksen tähän niin kertokaa, haluan tietää...

Itselläni on henkilökohtaista kokemusta tälläisistä ihmisistä mutta olen myös somessa seurannut tälläisten ihmisten toimintaa. Tällähetkellä tuntuu olevan punainen vaate joillekin ravinto, jos joku kertoo julkisesti omista kokemuksistaan ravinnon suhteen niin jonkun toisen pitää käydä haukkumassa tämä ihminen ja hänen kokemuksensa. Olen aina ollut sitä mieltä että kaikki ei käy kaikille ja pitää löytää se oma linja kaikessa. Ja se linja löytyy kokeilemalla, jos et ole kokeillut eri juttuja et voi tietää mikä sopii sinulle. Joten miksi pitää haukkua jonkun toisen kokemus jos tämä ihminen on sitä mieltä että se on juuri hänelle sopiva? Me olemme kaikki ihmisiä enkä usko että kukaan pystyy olemaan kokonaan välittämättä henkilökohtaisesta kritiikistä, jos joku pystyy niin kertokaa minulle miten!

Itseni kohdalle osui viime syksynä ventovieras nainen (äiti) joka haukkui poikani julkisesti facebookissa yhteisen kaverimme profiilissa päivityksen yhteydessä. Kaverini oli kirjoittanut päivityksen koskien omaa poikaansa ja jääkiekkopeliä, johon kävin kommentoimassa. Oma poikani ei ollut millään tavoin osallinen tähän päivitykseen ja tapahtumiin mitä ks. jääkiekkopelissä tapahtui. Mutta tämä ventovieras äiti haukkui poikani kommenttini jälkeen! Tämän jälkeen parissa pelissä jossa poikani pelasi niin tämä ventovieras äiti istui katsomossa huutamassa jäälle joka kerta kun oma poikani oli kentällä. Kun poikani luisteli vastustajan pelaajan ohitse niin olisi pitänyt jäähy saada mutta heidän joukkueen pelaajien taklatessa meidän joukkueen poikia niin hän kannusti ja taputti! Itse olin onneksi tuon pelin toimitsija-aitiossa joten en kuullut huutelua mutta kuulin niistä muilta vanhemmilta pelin jälkeen. Tämä nainen oli sukunimellä huudellut pojalleni! Sairasta toimintaa aikuiselta ihmiseltä mutta edelleen minulle on epäselvää miksi tuo nainen toimi tuolla tavalla, miksi hän otti juuri meidän pojan silmätikukseen kun kaupungissa yli sata tuon ikäista jääkiekkoilijapoikaa?

Olen siis myös seurannut somessa miten ihmiset ovat julmia toisia ihmisiä kohtaan. Jos joku kertoo julkisesti blogissaan omista kokemuksistaan ravinnon tai liikkunnan suhteen niin jonkun on pakko käydä haukkumassa tämä ihminen tai hänen sanomansa. En ymmärrä miksi? Mielestäni jokaisella on paras tietämys/kokemus omasta itsestään ja siitä mikä sopii parhaiten juuri itselle. Minä en seuraa mitään tiettyä ravintosuuntausta mutta olen erittäin kiinnostunut ravinnosta ja liikunnasta. Luen mielenkiinnolla eri ihmisten kokemuksia ravinnosta ja liikkunasta, kokeilen erilaisia suuntauksia ja sitä kautta olen löytänyt itselleni sopivan ravinto- ja liikuntasuuntauksen jonka nimi on Niina jutut! Joku varmaan sanoo että et voi elää tuolla tavalla mutta minäpä elän koska se on minulle sopiva tapa elää. Jos jostain ihmisestä tuntuu hyvältä ja voi hyvin jollain tavalla niin mielestäni muiden pitää kunnioittaa tätä! Poikkeuksena on tietysti päihdeongelmaiset yms.

Itse yritän elää omaa elämääni ja antaa toistenkin elää omaa elämäänsä. Monesti kyllä ihmettelen toisten tapaa elää jollain tavalla tai heidän tekemiään juttuja mutta minua kiinnostaa tarinat ihmisten tekemisten takana! Jokainen saa elää omaa elämää enkä halua neuvoa ketään miten elää ja olla, totta kai kerron omista kokemuksistani (joidenkin mielestä varmaan liiankin usein)

Miten porrasjuoksu voi kipeyttää pohkeet ja muita elämän mysteereitä...

Siis en ymmärrä, oikeesti, miten 40 minuuttia porrasjuoksua voi kipeyttää pohkeet niin että et meinaa päästä kävelemään! Onneksi tuolla minun rakkaalla Personal Trainerillä (siis Linus 12v) on sama ongelma...toinen elämän suurista mysteereistä on se että miten puolen kilon suklaalevy voi lihottaa kaksi kiloa!!!

Tuon treenin jälkeen vihdoin ostin itselleni kompressiosäärystimet, olisin ostanut sukat mutta kun mun pohkeet on liian paksut suhteessa mun jalan kokoon niin ei löytyny sopivia! Olenkin aina ollut sitä mieltä että mulla on paksut pohkeet ja nyt se on todistettu :)

Olen tehnyt yhden juoksulenkin säärystimillä ja tuntui hyvältä! Mutta nyt sitten odotan niitä tilaaminia kompressiotrikoita kun takareidet oireilee edelleen juostessa. Valitettavasti ne vammat, jotka ovat tulleet vuosia vuosia sitten, oireilevat nyt uudelleen kun ikää tulee :)

Pyöräily on ihanaa kesähelteellä! Mutta monipuolisuus kuntoilijalle kuten myös lapselle on paras vaihtoehto, suosin itse monipuolisuutta ja suosimme sitä myös lapsillemme.

Nautitaan Suomen kesän helteistä silloin kun niitä on <3

Älä tule huono äiti, tule hyvä äiti

Sain ajatuksen kirjoittaa aiheesta huono omatunto kun eräs tuttavani kommentoi tuota edellistä kirjoitustani Olen tuntenut huonoa omatuntoa ihan kaikesta, siis ihan kaikesta...lenkillä käymisestä, suihkussa käymisestä, telkkarin katsomisesta, töissä käymisestä, vaatteiden ostamisesta, karkin syömisestä, valmislihapullien lämmittämisestä lapsille jne jne jne ihan kaikesta mitä vain voi ajatella. Onko se meidän äitien oma tunne vai onko se meidän naisten oma tunne? Koska tuskin se ainoastaan minun oma tunteeni on mutta joka tapauksessa olen opetellut ja opettelen edelleen pääsemään eroon tuosta typerästä tunteesta...

minä ja lapset vesipuistossa Maspalomaksessa 2012

Tuohon samaan huonon omantunnon kategoriaan kuuluu myös riittämättömyyden tunne ja syyllisyyden tunne. Ihan uskomattomia tunteita joita ei pitäisi edes tuntea sellaisesta asiasta kuin valmislihapullien lämmitys tai lenkillä käynti mutta jostain ne tunteet vaan puskee! Miksi sitä tuntee huonoa omaatuntoa, syyllisyyttä siitä että lähtee lenkille? Muistan kun esikoinen syntyi ja mieheni sanoi minulle että oikeesti nyt voit lähteä lenkille, edes kävelemään että hän hoitaa tyttöä (tytär oli tuolloin varmaan viikon vanha). Kävin ulkona luultavasti alle tunnin kävelemässä ja kokoajan podin syyllisyyttä siitä että olen pois tyttäreni luota. No kyllähän sitä sitten jossain vaiheessa ymmärsi että kun lapsella on myös isä joka oikeasti haluaa hoitaa pienokaista että minä pääsen lenkille niin aloin ottamaan sitä ns omaa aikaa (vaikka silti podin huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä)

Mutta eniten huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä aiheuttavat kanssasisareni omilla töksäytyksillään. Kun sanot käyneesi lenkillä niin vasta kommentti on että miten sinulla riittää aika siihen, jos sinulla kerta on noin paljon tunteja vuorokaudessa niin lahjoita minullekin...Siis oikeesti onko se teiltä muilta äideiltä pois jos minä käyn lenkillä? Sanokaa ihan rehellisesti onko se teiltä pois? Vai miksi pitää tieten tahtoen pahoittaa toisen äidin mieli ja aiheuttaa huonoa omaatuntoa? Olitteko onnellisia silloin kun uupunut ja ylirasittunut kun en kerennyt/jaksanut lähteä lenkille? Minä en ollut...Me olemme mieheni kanssa molemmat aina tehneet vuorotöitä ja olemme aina lenkkeilleet, mieheni on harrastekilpaurheilija jolla on kilpailullisia tavoitteita. Tottakai minäkin olen välillä ollut niitä ärsyttäviä vaimoja jotka ovat naama väärinpäin kun mies lähtee omalle reissulle. Mieheni reissut ei vain ole ryyppyreissuja vaan treenileirejä kavereiden kanssa. Tähänkin joku "viisas" sanoo että mistä tiedät mitä se miehesi siellä tekee, no en tiedäkään mutta luotan 100% häneen että hän ei tee mitään typeryyksiä. Varmasti kavereiden kanssa juovat oluen tai kaksi tai jopa kolme illalla kun käyvät päivän lenkkejä lävitse mutta mitä siitä, ei se ole minulta pois. Kun hän on kotona niin minä saan omaa aikaa käydä jumpassa, salilla tai lenkillä!

Äiti-Poika lenkki Mallorcalla keväällä 2013, kaksi äitiä ja kaksi poikaa aamulenkillä

No summa summarum nyt yritän elää elämää ilman huonoa omaatuntoa, syyllisyyttä ja riittämättömyyden tunnetta. Onhan se vaikeaa! En enää tunne mitään noista tunteista kun olen treenamassa, se yli olen päässyt. Mutta ne valmislihapullat...Ja nautin elämästä raakana, turhia murehtimatta (tai ainakin yritän). Tällähetkellä miehen ajaa kilpaa Keski-Euroopan vuorilla, en ole kateellinen hänelle vaan olen onnellinen hänen puolestaan ja toivon menestystä. Itselläni ei rahkeet riitä noin vaativaan kisaan! 

kuva Trans Alp kisasta missä mieheni kilpailee tällä hetkellä

Rakkaat kanssasisareni, joskus on aikoja jolloin ei yksinkertaisesti kerkeä/jaksa lähteä hoitamaan kuntoa mutta älkää poteko siitä huonoa omaatuntoa. Silloin pitää tehdä sitten sitä mikä on sillä hetkellä tärkeää. Kun lapset ovat pieniä niin aika on kortilla ja jaksaminen minimissä, älkää enää stressatko tuolloin omasta tai toisten kuntoilusta. Itse niin tein pahimpaan uupuksen aikaan ja aiheutin itselleni vain lisää pahaa oloa. Tulee vielä aika jolloin meillä jokaisella on aikaa hoitaa itseään, nyt kun lapset ovat jo molemmat murrosiässä tai sen yli niin on enemmän aikaan. Ja oikeasti mikä parasta saan heistä lenkkiseuraa, lenkki lapsen kanssa on sama kuin olisit saunassa lapsen kanssa eli siellä olemme käyneet niitä kipeimpiä ja parhaimpia keskusteluja. Lapsikin jotenkin rentoutuu ja alkaa puhumaan! Oikeasti kokeilkaa lähteä lenkille (vaikka vain kävelemään metsään) sen oman lapsen kanssa, molemmat saavat liikuntaa eikä tarvitse äidinkään potea huonoa omaatuntoa kun on pois lapsen luota. Samalla saatte maailman parhaat keskustelut, voisin väittää että juuri noiden lenkkien takia suhteemme lapsiimme on niin avoin ja kiinteä <3

poika ja isä tulossa pyörälenkiltä Ranskassa 2011, loppukiritaistelu menossa

tyttären kanssa kävelylenkillä Ranskassa 2011